Behind the Scenes: Yöttömän Yön Risusavotta
Yöttömän yön aikaan Lapissa ei oikein tiedä, pitäisikö mennä nukkumaan vai aloittaa vielä yksi työ.
Me, ystäväni Marjutin kanssa, aloitimme.
Avajaiset kolkuttivat jo ovella, ja piha näytti siltä kuin metsä olisi päättänyt tulla kylään kutsumatta. Risua, oksaa, keskeneräisyyttä – ja se tuttu tunne rinnassa: ehditäänkö me tätä oikeasti?
Kaikki sai alkunsa viattomasta kattoremontista. Suon Laululle oli tullut tekemään töitä Brocoveri, ja voin sanoa jo tässä kohtaa: lämpimästi suositeltava porukka. Nuoret miehet olivat innokkaita, osaavia ja ennen kaikkea sellaisia, jotka eivät katso kelloa kesken tekemisen.
Ja niin kävi, että kattoremontti alkoi hiljalleen laajentua. Ensin puhuttiin terassista. Sitten pihasta. Ja lopulta oltiinkin keskellä yöttömän yön risusavottaa.
Heinäkuussa Marjut ja minä kaarsimme mökin pihaan, ajettuamme pääkaupunkiseudulta asti. Kattoremontti oli jo täydessä vauhdissa. Kolme miestä teki töitä päivät – ja osin yötkin. Onneksi Suon Laulu tarjosi heille yöpymispaikan saunoineen, ettei tarvinnut lähteä kylille etsimään majapaikkaa.
Kun katto alkoi olla loppusuoralla, tuli puhe avajaisista ja siitä, ettei isäni pääsisi auttamaan terassin teossa. Harmittelin asiaa ääneen. Siinä hetkessä kävi ilmi, että terassinteko oli miehille tuttua hommaa. Ja sattuipa vielä niin, että lähes kaikki tarvittavat osatkin löytyivät jo valmiiksi. Pieni täydennys haettiin Kittilästä, hinnasta sovittiin – ja ennen keskiyötä Suon Laululla oli terassi.
Siinä hetken aikaa ihasteltiin ja katseltiin terassilta avautuvaa järvimaisemaa. Julius totesi rauhallisesti, että tuostahan saisi vielä kauniimman näkymän, jos muutaman puun kaataisi. Vastasin, että se on ollut kyllä to do -listalla, mutta isä ei ole vielä ehtinyt paikalle ja itse en uskalla alkaa puita kaatelemaan.
Ei tarvinnut sanoa kahta kertaa.
Moottorisaha löytyi.
Ja sitten se lauloi.
Puut kaatuivat yksi kerrallaan, risut kasautuivat ja savotta jatkui yön tunneille. Aurinko ei laskenut, eikä meillä ollut aikomustakaan pysähtyä. Käsissä tuntui pihka ja kehossa se erityinen väsymys, joka tulee vain silloin, kun tekee jotain, millä on merkitystä.
Tämä on se puoli Suon Laulua, jota ei näe kuvissa.
Ei filttereitä.
Ei valmiita pintoja.
Vain hiki, nauru, hiljaisuus ja pohjoinen valo.
Välillä pysähdyttiin. Katsottiin toisiamme. Todettiin, että tässä me taas ollaan. Ja jatkettiin. Koska Lapissa tekeminen ei aina tapahdu järjen, vaan rytmin mukaan. Luonnon rytmin.
Yöttömässä yössä on jotain armotonta ja lohdullista samaan aikaan. Se paljastaa kaiken keskeneräisen, mutta antaa myös luvan jatkaa vielä hetken. Tai monta.
Kun lopulta pysähdyttiin, risut olivat kasassa ja keho tiesi tehneensä töitä. Aurinko oli yhä taivaalla. Ja jossain sen kaiken keskellä syntyi tunne:
tämä on juuri sitä elämää, jota haluan elää.
Villinä.
Ilman käsikirjoitusta.
Lapissa.
