Kuva: Marjo Järvisaari

Suon Laulun tarina

Kun täytin 40 vuotta, minut valtasi voimakas tunne: kaipuu takaisin kotiin. Se ei ollut vain ajatus – se oli sydämestä kumpuava kutsu, joka johdatti minut juurilleni, Lappiin.

Lapsuuteni maisemat Kelontekemässä, pienessä kylässä järven rannalla, olivat henkeäsalpaavan kauniit. Puhdas ilma, kirkasvetinen järvi ja loputtomat suo- ja metsäalueet olivat lapsena itsestäänselvyyksiä. Vasta vuosikymmenten jälkeen, pääkaupunkiseudun vilinän ja elämänkokemusten karttuessa, tuo maisema alkoi vetää takaisin. Syntyi syvä arvostus – ja kaipuu.

Miten kuvailisin tätä paikkaa sinulle? Aloittaisin ehkä rakkaudesta. Isäni rakentama hirsimökki nousi 1990-luvulla aivan järven tuntumaan. Pitkään se seisoi hiljaa käyttämättömänä – kuin odottaen. Nyt se on saanut uuden elämän, vanhaa kunnioittaen ja historiaa vaalien. Mökki on täynnä muistoja: mukana kulkevat yhä huonekalut, jotka Kalle-pappa – isäni isoisä – rakensi käsillään. Tämä perintö, sukupolvelta toiselle, on nyt saanut rinnalleen Suon Laulun jooga- ja saunatuvan – paikan, jossa hengittää rauhaa ja syvää yhteyttä.

Retriiteissäni ryhmäkoko on pieni (max. 4-6 henkeä), jotta voin kohdata sinut aidosti ja sinä voit tuntea olevasi kuin kotonasi.

Minulle on tärkeää, että Suon Laulussa eletään sopusoinnussa luonnon kanssa. Käytämme vain ekologisia ja myrkyttömiä siivous- ja pesuaineita. Rakentamisessa ja remontoinnissa on hyödynnetty kierrätettyjä materiaaleja ja kestävää ajattelua. Lapin maa ja vesi ovat arvokkaita – niitä vaalitaan.

Suon Laulu sijaitsee keskellä korpisuota, jossa kuuset kurottavat kohti yötöntä yötä ja revontulten tanssia. Pihapiirissä seisoo tunnelmallinen kota, joka kutsuu hiljentymään. Tämä ei ole mikä tahansa Lapin mökki – täällä elät lappilaisen elämän autenttisuutta, näet enemmän poroja kuin ihmisiä ja kuulet hiljaisuuden, joka parantaa.

Tämä paikka on tehty rakkaudella.
Tämä paikka on sinua varten.

Lämpimästi tervetuloa kokemaan Suon Laulu.

Ensimmäinen kuva mökistä 90 -luvulla.

Eräs päivä tuli minulle läsnä olevaksi: siinä se oli, edessäni -taivas, ilma, valo: olento. Ja ennen kuin se lähti laskeutumaan auringon lakipisteestä, se kumartui puoleeni ja iski minun harteille kuin miekan lappeella, soi minulle kunnian ja antoi tehtävän. Päivän isku soi metallisena - tai sitten se olin minä, herätetty kello, ja se mitä kuulin oli oma ehjä itseni joka puhui ja lauloi sitä, minkä jo tiesin: minä pystyn.

A certain day became a presence to me; there it was, confronting me-a sky, air, light: a being. And before it started to descend from the height of noon, it leaned over and struck my shoulder as if with the flat of a sword granting me honor and a task. The day's blow rang out, metallic--or it was I, a bell awakened, and what I heard was my whole self saying and singing what it knew: I can.

-Denise Levertov-