Kuva: Marjo Järvisaari

Suon Laulun tarina

Kaipuuni takaisin kotiin, se oli se todellinen tunne, joka minut valtasi kun täytin 40 -vuotta.

Lapsuuteni maisemat Lapissa, Kelontekemä -nimisessä pienessä kylässä järven rannalla, olivat henkeäsalpaavan upeat. Puhdas ilma, kaunis järvimaisema ja upeat suo- ja metsäalueet olivat lapsena itsestäänselvyyksiä. Piti käydä kokemassa puolet elämästä pääkaupunkiseudun vilinää, jotta arvostus ja kaipuu syntyi ensimmäistä kertaa sisimmässäni.

Miten kuvaisin tuota paikkaa sinulle? Ehkä ensimmäisenä kertoisin kuinka rakkaudella se on tehty, isäni rakentama hirsimökki nousi 90 -luvulla ja pitkään tuo mökki on ollut käyttämättömänä ihan järven rannan tuntumassa. Seissyt hiljaa odottaen minua ja nyt remontoiden niin, että kunnioitettiin vanhaa ja tuotiin sisään isäni isoisän Kalle-papan rakentamia huonekaluja ja muistoja menneisyydestä. Sukupolvelta toiselle on matkannut nyt mökki huonekaluineen, ja vihdoin se sai rinnalleen myös arvoisensa jooga-saunatuvan nimeltä Suon Laulu.

Retriiteissä pidän ryhmäkoot aina pieninä (max 8 henkeä), jotta minulla on aikaa sinulle ja koet olevasi kuin kotonasi.

Minulle tärkeää on vaalia Lapin luontoa ja sen takia kierrätys sekä ekologinen rakentaminen ovat tärkeitä. Maaperästämme ja vesistöistämme pitää pitää hyvää huolta, siksi Suon Laulussa ei käytetä kemikaaleja siivous eikä pesuaineissa.

Suon Laulun paikka on keskellä korpisuota, sen ympärillä kuuset kurkottaa kohti yötöntä yötä tai revontulten leikkiä. Pihapiirissä sijaitsee myös pieni tunnelmallinen kota. Kaikki rakkaudella tehty ja valmistettu upeita luonto elämyksiä ja kokemuksia varten. Suon Laulu ei ole mikä tahansa Lapin mökki, vaan täällä saat kokea lappilaisen elämän autenttisuuden ja nähdä poroja enemmän kuin ihmisiä. Hiljaisuus ja rauha on läsnäolevana.

Lämpimästi tervetuloa kokemaan tämä kaikki!

Ensimmäinen kuva mökistä 90 -luvulla.

Eräs päivä tuli minulle läsnä olevaksi: siinä se oli, edessäni -taivas, ilma, valo: olento. Ja ennen kuin se lähti laskeutumaan auringon lakipisteestä, se kumartui puoleeni ja iski minun harteille kuin miekan lappeella, soi minulle kunnian ja antoi tehtävän. Päivän isku soi metallisena - tai sitten se olin minä, herätetty kello, ja se mitä kuulin oli oma ehjä itseni joka puhui ja lauloi sitä, minkä jo tiesin: minä pystyn.

A certain day became a presence to me; there it was, confronting me-a sky, air, light: a being. And before it started to descend from the height of noon, it leaned over and struck my shoulder as if with the flat of a sword granting me honor and a task. The day's blow rang out, metallic--or it was I, a bell awakened, and what I heard was my whole self saying and singing what it knew: I can.

-Denise Levertov-