Behind the Scenes: Kynttilä, pohjanpoika ja peukalonpää

-Kun haavanhoidosta tuli rituaali Lapissa

En ollut aikonut tehdä mitään rituaalia.
Olin vain hoitamassa haavaa.

Lapissa “vain” on harvoin vain. Kun tietää, että ambulanssia voi joutua odottamaan tunnin ja päivystys on toisessa kunnassa, pienikin haava vaatii pysähtymistä. Ei pelkoa – vaan tietoisuutta.

Tässä kohtaa menneisyys ensihoitajana ja sairaanhoitajana nousee väistämättä pintaan. Keho ja mieli tunnistavat tilanteen, vaikka ajatukset yrittäisivät jatkaa eteenpäin. Teet sen, mikä on tarpeen – mutta tiedät myös, ettei kiireen saa antaa ohjata.

Sytytin kynttilän.
Kaivoin esiin pohjanpojan.

Kädet tekivät, mitä olivat joskus oppineet, ilman että sitä tarvitsi erikseen miettiä. Jossain vaiheessa huomasin siirtyneeni ajassa taaksepäin – paikkaan, jossa kehoa hoidetaan rauhassa ja kuunnellen, koska vaihtoehtoja ei ole liikaa.

Pitkät ajomatkat Lapin halki opettavat paljon. Sen, ettei kaikkea voi hoitaa heti. Sen, että on opittava kuuntelemaan kehoa ja ymmärtämään rajansa. Ja sen, että joskus on luotettava omiin käsiin ja hiljaisuuteen ympärillä.

Rituaali ei syntynyt tarpeesta tehdä jotain erityistä.
Se syntyi tarpeesta pärjätä – ja tietää, että osaat.

_____________________________________________________________

Viime kesän avajaisten aikaan sattui ja tapahtui. Mökille saapuessani minua odotti juuri irti sirkkelöity peukalonpää.

Ensimmäinen ajatus on minulla aina sama – paljastan nyt:
“Ei nyt. Ei minun vahtivuorollani, kiitos.”

Se ajatus kestää ehkä sekunnin murto-osan. Sen jälkeen toiminta alkaa.

Onneksi mitään suurta valtimoa ei oltu rikottu, mutta pienissäkin riittää tekemistä. Helpompaa olisi ollut lähteä kohti terveyskeskusta tai sairaalaa, mutta Lapissa viikonloppuisin on onni, jos päivystys sattuu olemaan edes samassa kunnassa. Ja koska potilas kieltäytyi, kääriin hihat.

Leikkaussalissa työskennellessäni steriiliys oli kaikki kaikessa. Nyt kaappeja kaivamalla löytyi pohjapojapullo, muutama steriili taitos ja haavalappuja. Niillä mentiin.
Ja valaistuksena – kynttilä.

Ystäväni nauroi ja totesi, että tämä alkaa muistuttaa jo Outlanderia. Viittaus siihen sarjaan, jossa ajassa matkataan taaksepäin ja lääkitään kehoa alkeellisissa olosuhteissa.

Eikä hän ollut väärässä.

Onneksi ystävä ehti napata kuvan. Muuten tästä olisi jäänyt vain tunne – ja ehkä pieni tarina, joka olisi ajan myötä muuttunut vielä vähän villimmäksi.

Behind the Scenes: Yöttömän Yön Risusavotta

---

Yöttömän yön aikaan Lapissa ei oikein tiedä, pitäisikö mennä nukkumaan vai aloittaa vielä yksi työ.
Me, ystäväni Marjutin kanssa, aloitimme.

Avajaiset kolkuttivat jo ovella, ja piha näytti siltä kuin metsä olisi päättänyt tulla kylään kutsumatta. Risua, oksaa, keskeneräisyyttä – ja se tuttu tunne rinnassa: ehditäänkö me tätä oikeasti?

Kaikki sai alkunsa viattomasta kattoremontista. Suon Laululle oli tullut tekemään töitä Brocoveri, ja voin sanoa jo tässä kohtaa: lämpimästi suositeltava porukka. Nuoret miehet olivat innokkaita, osaavia ja ennen kaikkea sellaisia, jotka eivät katso kelloa kesken tekemisen.

Ja niin kävi, että kattoremontti alkoi hiljalleen laajentua. Ensin puhuttiin terassista. Sitten pihasta. Ja lopulta oltiinkin keskellä yöttömän yön risusavottaa.

Heinäkuussa Marjut ja minä kaarsimme mökin pihaan, ajettuamme pääkaupunkiseudulta asti. Kattoremontti oli jo täydessä vauhdissa. Kolme miestä teki töitä päivät – ja osin yötkin. Onneksi Suon Laulu tarjosi heille yöpymispaikan saunoineen, ettei tarvinnut lähteä kylille etsimään majapaikkaa.

Kun katto alkoi olla loppusuoralla, tuli puhe avajaisista ja siitä, ettei isäni pääsisi auttamaan terassin teossa. Harmittelin asiaa ääneen. Siinä hetkessä kävi ilmi, että terassinteko oli miehille tuttua hommaa. Ja sattuipa vielä niin, että lähes kaikki tarvittavat osatkin löytyivät jo valmiiksi. Pieni täydennys haettiin Kittilästä, hinnasta sovittiin – ja ennen keskiyötä Suon Laululla oli terassi.

Siinä hetken aikaa ihasteltiin ja katseltiin terassilta avautuvaa järvimaisemaa. Julius totesi rauhallisesti, että tuostahan saisi vielä kauniimman näkymän, jos muutaman puun kaataisi. Vastasin, että se on ollut kyllä to do -listalla, mutta isä ei ole vielä ehtinyt paikalle ja itse en uskalla alkaa puita kaatelemaan.

Ei tarvinnut sanoa kahta kertaa.
Moottorisaha löytyi.
Ja sitten se lauloi.

Puut kaatuivat yksi kerrallaan, risut kasautuivat ja savotta jatkui yön tunneille. Aurinko ei laskenut, eikä meillä ollut aikomustakaan pysähtyä. Käsissä tuntui pihka ja kehossa se erityinen väsymys, joka tulee vain silloin, kun tekee jotain, millä on merkitystä.

Tämä on se puoli Suon Laulua, jota ei näe kuvissa.
Ei filttereitä.
Ei valmiita pintoja.
Vain hiki, nauru, hiljaisuus ja pohjoinen valo.

Välillä pysähdyttiin. Katsottiin toisiamme. Todettiin, että tässä me taas ollaan. Ja jatkettiin. Koska Lapissa tekeminen ei aina tapahdu järjen, vaan rytmin mukaan. Luonnon rytmin.

Yöttömässä yössä on jotain armotonta ja lohdullista samaan aikaan. Se paljastaa kaiken keskeneräisen, mutta antaa myös luvan jatkaa vielä hetken. Tai monta.

Kun lopulta pysähdyttiin, risut olivat kasassa ja keho tiesi tehneensä töitä. Aurinko oli yhä taivaalla. Ja jossain sen kaiken keskellä syntyi tunne:
tämä on juuri sitä elämää, jota haluan elää.

Villinä.
Ilman käsikirjoitusta.
Lapissa.

Villinä Lapista

---

Villinä Lapista on Suon Laulun kulissien takainen maailma.
Autenttista elämää Lapissa – villinä, hitaana ja ilman käsikirjoitusta.
Arkea, rituaaleja, reseptejä, sisustusta ja elämää luonnon tahtiin

---

Minä en osaa elää silotellusti…aina.
Enkä halua.

Villinä Lapista syntyi siitä kohdasta, jossa ei enää jaksanut esittää. Pysähdyin hetkeen jossa toisessa kädessäni oli luonnonkukkia ja toisessa moottorisaha.
Päätin elää todeksi sen, mitä Suon Laulu oikeasti on – myös silloin, kun kukaan ei katso.

Tämä ei ole matkailumainos Lapista.
Tämä on elämä täällä.
Hitaana, villinä, joskus mutaisena ja usein kauniina juuri siksi.

Suon Laulu näkyy retriitteinä, tiloina ja hetkinä, jotka kutsuvat pysähtymään.
Mutta niiden takana on arki:
tuli, joka ei syty heti
ruoka, joka syntyy siitä mitä on
hiljaisuus, joka joskus lohduttaa ja joskus paljastaa liikaa.

Villinä Lapista on kulissien takainen maailma.
Autenttinen elämä Lapissa – ilman filtteriä, mutta sydän auki.

Tulen kirjoittamaan täällä:

• villistä arjesta ja sen rytmeistä

• ruuasta, joka ravitsee enemmän kuin vain kehoa

• kodeista ja remppaelämästä, joissa moottorisaha ja porakone laulaa

• luonnosta opettajana, ei pelkästään maisemana

• siitä, mitä tapahtuu, kun lakkaa kontrolloimasta ja alkaa kuunnella

Villinä oleminen ei tarkoita hallitsemattomuutta.
Se tarkoittaa sitä, että uskaltaa olla sitä mitä on.

Tämä blogi on kutsu niille, jotka kaipaavat vähemmän kiiltoa ja enemmän totta.
Niille, jotka haluavat sukeltaa pintaa syvemmälle..

Tervetuloa Villinä Lapista

— Suon Lauluun